Hei!
Tämä on ensimmäinen kirjoitukseni. Kirjoitan anonyyminä, koska en ainakaan vielä uskalla olla nimellisesti sitä mitä olen.
Tiedän, aika säälittävää, mutta sellainen oloni on. Haluan jakaa tunteitani ja ajatuksiani tänne, koska ainakin vielä luulen sen helpottavan oloani.
Olen aivan tavallinen, tavallinen nainen, paitsi, että minulla on paniikkihäiriö. Kirjoitettuna se näyttää pahalta, mitä itseasiassa tämä sairaus onkin. Varsinkin sitten, jos ei yhtään ymmärrä mikä sairaus on kyseessä.
Päätin ihan Googlesta vilkaista, miten sinne on määritelty paniikkihäiriö :
" Paniikkihäiriö on ahdistuneisuushäiriöihin kuuluva mielenterveyden häiriö. Sen oireita ovat usein, ilman erityistä syytä ilmenevät toistuvat paniikkikohtaukset. Yleisin fyysinen oire on sydämentykytys. Tavallisia oireita ovat myös hikoilu, vapina, hengenahdistus, hyperventilaatio sekä pakokauhuntunne, pelko ja jännittäminen."
No juu, tuo teksti näyttää tutulta, lisäksi sairauteen liittyy useasti julkisten ja sosiaalisten tilanteiden pelkoa, se on ainakin itselläni tällä hetkellä se pahin.
Minussa on vain sellainen vika, että olen piilotellut sairauttani pitkään, mutta nyt olen kuin "tullut ulos kaapista" Nyt olen kertonut ihmisille, miksi olen arka ja vetäydyn tilanteista. Pelkään tiettyjä asioita kuollakseni, syyn sille miksi olen niin erilainen!
Piilottelu ei todellakaan ole ollut helppoa, ja olen elänyt kuin täysin piilossa omalta aidolta itseltäni, se on väsyttänyt ja masentanut minua. Oma perheeni on tiennyt sairaudestani, mutta heidän kanssa ollessani tautini ei edes tule useasti esiin, koska luotan ja rakastan heitä. Siksi perheeni onkin vaikea uskoa minun sairastavan tätä sairautta, koska minua on aina kuvailtu vahvaksi ihmiseksi, mikä tarkoittaa sitä, että olen onnistunut siinä mitä olen yrittänyt = piilottaa sairauteni läheisiltäni, ettei heidän tarvitsisi olla huolissaan ja peloissaan puolestani.
Nyt minulle on vihdoin aloitettu lääkitys sairauteeni. Olen pitkittänyt lääkityksen aloittamista niin pitkään vain kuin olen voinut. Voin kertoa, että se todella uuvuttaa ihmisen täysin. Toivoisinkin, että joskus voisin aidosti kohdata kaikki vaikeudet, ilman pelkoa siitä, että alan hikoilemaan, tärisemään tai menettämään jalat altani.
Tässä minun ensimmäistä tekstiäni, jossa kerroin hieman siitä kuka olen ja miksi olen?
Toivottavasti blogini löytää ihmisiä, joita tämä aihe koskettaa ja herättää tunteita.
Pikku Myy
